• Lilyn puutarha

  • Maapallosta on tehty museo. Kutsu Bellemoren konjakkitalolle aloittaa matkan vuoteen 1931.

    Kirjailija Blanche Lancet kutsutaan kesäksi Bellemoren konjakkitalolle, Ranskan Cognacin kylään, jossa Viraston historiantallentajat puurtavat ikuisuusprojektin parissa konservoiden historiaa. Utelias kirjailija pakkaa laukkunsa ja matkustaa teini-ikäiset lapset ja kissa mukanaan Museoplaneetalle, vanhaan Maahan, josta on kirjaimellisesti tehty Museo.

    Vain Viraston historiantallentajilla on pääsy Museoplaneetalle. Muu ihmiskunta asuu uudessa osoitteessa Sadella, valovuosien päässä taakse jääneestä elämästä.

    Museoplaneetalla historiantallentajat Ley Okinawa ja Daniel Duchovny toivottavat Lancetin perheen tervetulleeksi. He ottavat Blanchen osaksi Bellemore-projektia, ja heti ensimmäisenä työaamunaan Blanche pääseekin täyttämään aikajanan aukkoja vuoteen 1931, aikaan, jolloin kartanossa asuivat konjakinvalmistajat Lily ja Jean-René Bellemore sukulaisineen ja työntekijöineen. Mutta kuka on espanjalainen taiteilija Javier Diego Ruiz, ja mitä hän teki Bellemoren konjakkitalolla kesällä 1931?

    Kansikuva: Ninni Swan
    Julkaisuvuosi: 2024

    ISBN: 978-952-94-8752-3 (PDF)

    Ote kirjasta

    ”Lilyn salaisen puutarhan perällä Javier asetteli maalitahrojen värjäämän maalaustelineen niiden kasvien väliin, jotka hän tunsi entuudestaan nimeltä. Aivan kuten Pariisin gallerioissa: ystävät ja viholliset lähettyvillä.

    Viikon jokaisena päivänä jokivarren villalla Javier oli herännyt ennen puoltapäivää, pulahtanut unenpöpperöisenä Charente-jokeen aamu-uinnille. Kelluessaan selällään kädenlämpöisessä jokivedessä hän oli yllättäen todennut, että Nouvelle-Aquitainen alue ja Cognacin kaupunki vetivät vertoja jopa Provencelle. Javier ei kaivannut Välimerta pisaraakaan. Bellemoren tyyni joenpoukama kutsui luokseen ja piteli syleilyssään kuin kiusoitteleva nainen.

    Virkistävän uintihetken jälkeen Javier lähti kävelemään joen reunoja pitkin askeleillaan sen muotoja mukaillen maalausvälineet kainalossaan, sudenkorennot seuranaan kohti kartanon takana sijaitsevaa puutarhaa, Lilyn puutarhaa, jonka hän oli päättänyt maalata siitäkin huolimatta, ettei Lily ajatuksesta erityisemmin pitänytkään.

    Mutta Javierin kiihkeä sydän ei antanut periksi. Jos se jotain halusi, tavalla tai toisella se myös haluamansa lopulta sai.

    Äkkiseltään katsottuna Lilyn puutarhassa ei ollut mitään ihmeellistä. Siellä oli aikuisikään kasvaneita satoisia hedelmäpuita, pari vanhaa hopealehtistä oliivipuuta ja matalia, piikikkäitä marjapensaita. Hyvin hoidettu kasvimaa, Bellemoren keittiöpuutarha, sijaitsi lähellä kartanon takaovea. Yksi niistä kymmenistä takaovista, joita palvelusväki käytti. Vain keittiöpuutarhassa oli suoria linjoja. Kaikki muu puutarhassa vaikutti elävän eräänlaisessa kaaoksellisessa symbioosissa, maahan roiskitussa epäsäännöllisyydessä. Saviruukkuja kiemurteli siellä täällä puroina. Kivetyksiä ja polkuja, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kukka- ja rohtokasvipenkkejä lähellä puuaitaa, jonka takana oli vielä toinenkin aita, iäisyyden vanha kivimuuri, kenties keskiajalta.

    Ja kaiken kauneuden keskellä keltaisen eri sävyissä loistivat Lilyn auringonkukat.

    Kartanon takaisesta puutarhasta oli totta tosiaan vaikea löytää säännöllisyyttä ensisilmäyksellä. Se oli moderni, abstrakti sekasotku, jossa kaikella – sekä elävillä että kuolleilla – oli oma järjetön paikkansa ja aikansa. Lilyn puutarha oli varsinainen surrealistin päiväuni, ja ehkä siksi Javier janosi jokaisella värisevällä kehonsa solullaan maalata juuri siellä.”